Merkityksiä muotoilussa

MERKITYKSIÄ MUOTOILUSSA

Vuokko Takala-Schreib – Copyrights 

Muotoilun tuotteiden luovassa syntymisessä on tarpeen pohtia sekä yhteisöllisen merkityksen syntymistä että ei-yhteisöllisen, eikä vielä yhteisössä ymmärrettävän merkityksen prosessia. Yhteisöllisen merkityksenmuodostuksen ja luovan prosessin ”ei vielä merkityksen” jäsentämisessä minua inspiroivat 1) Julia Kristevan käsitykset poeettisesta kielestä ja tekstistä sekä 2) Michel Foucault’n käsitykset diskurssista.Olen soveltanut väitöskirjassani (Takala-Schreib 2000, 252–253) muotoilijan luovaan prosessiin prosessinalaisen subjektin käsitettä. Prosessinalainen subjekti on luovan prosessin olotilassa oleva ihminen, jonka tuotokset ovat yhteisössä moniselitteisiä eikä vielä täysin ymmärrettäviä. Kristevan (ks. Kristeva 1993, 53, 91–92 ) mukaan prosessinalainen subjekti tähtää kuitenkin merkityksen syntymiseen, se pyrkii jatkuvasti asian nimeämiseen siinä kuitenkaan onnistumatta. Vasta kun ihminen tulee tietoiseksi ratkaisusta, ilmaisemalla tuotoksensa yhteisön ymmärtämällä tavalla, hänestä tulee puhuva subjekti. Kun ihminen lausuu teesinsä, nimeää ideansa, hänestä tulee puhuva subjekti. Samalla hän ilmestyy symbolisen diskurssin piiriin, jolloin myös yhteisöllinen merkitys tulee mahdolliseksi. Symbolinen tarkoittaa Kristevan ajattelussa sosiaalisen järjestelmän kautta ihmiselle tietoista merkitystä (Kristeva 1993: 65, 96, 102). Merkityksen nimeäminen edellyttää Kristevan mukaan tunnistamista ”eli subjektin eriytymistä kuvastaan … sekä samanaikaisesti kohteistaan …” (Kristeva 1984, 59–60, 208 ja Kristeva 1998, 45). Tätä voitaisiin verrata Lacanin ”näkemisen hetkeen” (ra: l’instant de voir), joka liittyy kaiken uuden ymmärtämiseen ja merkitsemiseen (Lacan 1973, 104–105; Lacan 1998, 114).Muotoilijan oivalluksen tai idean syntymisen hetkeä vertaan teesin lausumiseen: idean syntyminen on tapahtuma, jossa muotoilija palaa takaisin omasta luovasta prosessistaan yhteisön ymmärtämään merkitysten maailmaan. Hetket ennen muotoiluongelman ratkaisua eivät saavuta välttämättä tietoista ajattelua tai sanallista ilmaisua, vaan niitä voidaan pitää epäröinnin, hapuilun ja hämmennyksen hetkinä erilaisten häilyvien mielikuvien välillä. Tästä esimerkkinä muotoilukoulutuksesta omia kokemuksiani: Opetustilanteessa opettaja ohjaa tiedostamattaan opiskelijaa muotoiluyhteisössä hyväksyttävien ratkaisujen äärelle. Opettaja on jo omassa koulutuksessaan ja ammatillisessa yhteisössään sisäistänyt muotoiludiskurssin esteettiset arvot, ja tämä sisäistäminen tuottaa muotoilijalle näkemyksen hyvästä muotoilusta. Muotoiludiskurssi luo yhteenkuuluvuuden tunteen muiden yhteisön jäsenten kanssa. Niin kauan kuin opiskelijan hapuilu kestää, hän on prosessinalaisen subjektin tilassa, ja kun yhteisöön sopiva ratkaisu löytyy, hänestä tulee muotoiluyhteisössä pätevä muotoilija, Kristevan termeillä puhuva subjekti.

Prosessinalainen subjekti kuitenkin ylläpitää itseään luovan prosessin aikana. Ylläpitäminen tapahtuu aktivoimalla uudelleen ja haltuun ottamalla torjuttu tunneaistimus. Prosessinalaiselle subjektille, esimerkiksi kirjailijalle, sana ei ole milloinkaan yksiselitteinen merkki, vaan sen sijaan nimeämättömän alueen tunne- ja viettiperäiset prosessit tuovat poeettiseen kieleen (Kristeva 1989, 217–218, 232–233; Kristeva 1993, 54–56, 94–97) harhailua ja epätarkkuutta (Kristeva 1993, 98–100 ja Kristeva 1984, 86). Poeettinen kieli ei Kristevan mukaan ole tiedostavan minän otteessa, ja se tekee esimerkiksi musiikista, kirjallisuudesta, runoudesta ja miksei myös kuvataiteesta ja muotoilusta jotain muuta kuin tietoa. Tieto ei kykene tavoittamaan moniaineksisuuden ylijäämän liikettä. Tämä viettiperäinen moniaineksisuus toimii poeettisessa kielessä merkityksen muodostusprosessissa tuottaakseen myös ei-mielen (en. non-sense) tuntua. Kristevan mukaan moniaineksista todellisuutta ei saavuteta ymmärtämällä, vaan sille täytyy antautua. Antautumisen on kuitenkin tapahduttava diskurssin kautta. Moniaineksisuutta “esidiskursiivisena materiaalisuutena” tai aineena ja energiana on ongelmallista vahvistaa ja siirtää tiettyyn yhteisöön, joka taas on”ainoa mahdollinen side, jonka varaan yhteisö voi rakentua”. (Kristeva 1993, 54–56, 94–97).

Bachelardin (Bachelard 2003, 54) poeettisen kuvan käsitystä voivaan verrata Kristevan (Kristeva 1989, 217–218, 232–233; Kristeva 1993, 54–56, 94–97) poeettisen kielen käsitykseen. Bachelardin mukaan kuvalla on poeettinen merkitys ja se on intohimoihin liittyvää merkitystä. Viettiperäiset, eli Kristevan käsittein semioottiset prosessit, mahdollistavat sen, että poeettinen kieli kestää symbolisen merkityksenmuodostuksen kannalta katsottuna poistoja, jolloin myös sen kannalta käsittämätön sisältö kommunikoituu. Tällainen merkityksen ja ei-mielen ketjuuntuminen tekee siitä myös ratkeamattoman prosessin. Taiteilijan / muotoilijan poeettinen toiminta ei kuitenkaan tyhjene taideyhteisön / muotoiluyhteisön merkityksen muodostuksessa. Esimerkiksi maalaus väreineen saa merkityksensä Kristevan mukaan vasta katsojassa. Maalaus aktivoi Kristevan mukaan sekä aistimuspohjan että merkitystä luovan mekanismin. Vaikka taiteilijan värinkäyttö on subjektiivista ja tunne- ja aistimuspohjaista, sitä säätelee kuitenkin myös historiallinen muotojärjestelmä. Tästä syystä taiteilijan kehityskulkuun vaikuttaa myös se kulttuuri, jossa hän toimii. Taiteilija ei Kristevan mukaan voi tehdä “aivan mitä tahansa”.

Luovaa prosessia voidaan tarkastella visuaalisen muotokielen luomiseen esineiden kohdalla, vaikkakin käyttöesineisiin liittyy vahvasti käyttöön ja esineiden toimintaan liittyviä merkityksiä, jotka yhteisössä ymmärretään totutulla tavalla. Muotoilussa ideointivaiheessa pyritään irtautumaan yhteisöllisten merkitysten totutusta järjestyksestä. Totuttu järjestys pyrkii aina sulkemaan ulkopuolelleen tunnistamattomia kuvitelmia. Unelmien kaltaisiin kuvitelmiin sitoutuneet viettienergiat joutuvat diskuskursiivisten rajausten piiriin ennekuin niistä tulee tunnistettavia diskursiivisia kohteita. Michel Foucault’n (Foucault 1992, 31–49; Foucault 1996, 11–13, 31–33; Foucault 1982: 8-9, 15; Kusch 1985: 57) mukaan diskurssit ovat merkitysjärjestelmiä, joiden puitteissa yhteisöt ymmärtävät käsittelemiään asioita siten, että kommunikaatio yhteisössä on mahdollista. Tieteenalat – johon muotoilualakin voidaan mielestäni rinnastaa – ovat diskursiivisia muodostumia, jossa tavat puhua muodostavat diskursiivisen tiedon kohteita. Diskurssi kontrolloi vakiintuneita ymmärtämis- ja merkityksenantotapoja, toimintoja ja keskusteluja. Diskurssi toimii tällöin vallan välineenä määrittelemällä ja kontrolloimalla tietoa.

Harri Kalha (Kalha 1997: 17, 18, 23–24, 29, 31, 196, 268) on myös käsitellyt suomalaisen muotoilun tuotteita ja kohteita diskursiivisena kiertona ja rajauksina. Hänen mukaansa sanallisia ilmaisuja, joilla muotoilun esineitä kuvataan, käytetään yhtä lailla samana aikana muidenkin taiteen lajien teoksista. Tässä tulee esille diskursiivinen kierto ja toisto, jotka rakentavat merkitysjärjestelmiä muotoilu ja taideyhteisöjen piirissä. Diskurssit toistavat “tyypillisiä piirteitä” esineissä ja muotokielessä, jolloin ne opitaan tunnistamaan tällaisiksi. Hänen tutkimuksessaan esineiden ja näyttelyiden kuvat käyvät vuoropuhelua kirjoitusten kanssa. Kalha määrittelee tutkimuksessaan diskurssin tarkoittavan “puhetta tai tekstiä, esineitä tai kuvia, jotka tunnistetaan merkityksiä ja arvoja kantavaksi ja niitä tuottavaksi”.

Lähteet:
Bachelard, Gaston 2003, Tilan poetiikka. Helsinki: Nemo.
Foucault, Michel 1996, Die Ordnung des Diskurses. Mit einem Essay von Ralf Konersmann. [Käänt. Walter Seitter.] Frankfurt am Main: Fischer Taschenbuch Verlag, Fischer Wissenshaft 10083.
• Foucault, Michel 1992, The Archaeology of Knowledge. [Käänt. A.M. Sheridan Smith.] London: Routledge.
• Foucault, Michel 1982, Tämä ei ole piippu. [Suom. Hannu Sivenius]. Taide-lehti 6/1982. Helsin¬ki: Kustannus Oy Taide.
• Kalha, Harri 1997, Muotopuolen merenneidon pauloissa. Suomen taideteollisuuden kultakausi: mielikuvat, markkinointi, diskurssit. Jyväskylä: Gummerus, Suomen Historiallinen Seura, Taideteollisuusmuseo, Apeiron. [Väitöskirja.]
• Kristeva, Julia 1998, Musta aurinko. Masennus ja melankolia. [Suom. Mika Siimes ja Pia Sivenius.] [ei painopaikkaa]: Nemo.
• Kristeva, Julia 1993, Puhuva subjekti. Tekstejä 1967-1993. [Suom. Pia Sivenius &Tiina Arppe & Kirsi Saarikangas & Helena Sinervo & Riikka Stewen.] Tampere: Tammer-Paino. Gaudeamus.
• Kristeva, Julia 1989, Giotton ilo. Teoksessa Modernin ulottuvuuksia. Fragmentteja modernista ja postmodernista. Jaakko Lintinen (Toim.). Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide.
• Kristeva, Julia 1984, Revolution in Poetic Language. [Käänt. Margaret Waller]. New York: Columbia University Press.
• Kusch, Martin 1985, Villi vai ideaali diskurssi? – Diskurssianalyysin (Foucault) ja diskurssietiikan (Habermas) suhteesta. Tiede & Edistys 10 / 1 / 85. Helsinki: Tutkijaliitto.
• Lacan, Jacques 1998, The Four Fundamental Concepts of psychoanalysis. The Seminar of Jacques Lacan Book XI. New York: W.W. Norton & Company.
• Lacan, Jacques 1973, Le Séminaire Livre XI, Les quatre concepts fondamentaux de la psychanalyse. paris: Seuil.
• Takala-Schreib, Vuokko 2000, Suomi muotoilee – unelmien kuvajaisia diskurssien vallassa. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, julkaisu A23. [Väitöskirja].

Advertisements