diskurssi

Muotokielet – Symbolinen muotokieli

SYMBOLINEN MUOTOKIELI

Vuokko Takala-Schreib – Copyrights 

Mitä esineellinen muotokieli voisi tarkoittaa? Se ilmaissee esineestä jotain muutakin kuin pelkästään sen käyttötarkoitusta. Sen kautta voidaan hahmottaa esineen visuaalinen hahmo ja ulkonäkö, sen muoto. Voiko muotokielellä olla yhteisössä vakiintuneita ja ymmärrettäviä merkityksiä, kuten sanallisessa kielessä?

Kuvataiteessa, arkkitehtuurissa ja muotoilussa muotokielen elementteihin ammattilaiset kasvavat koulutuksen kautta. Esineellis-visuaalisen muotokielen tuntemus on näiden alojen perusosaamista. Näiden alojen koulutuksessa se opitaan ensin eksplisiittisesti: visuaalisten, kuvallisten ja tilallisten elementtien tunnistamisharjoituksina, toistamisena ja variaatioiden tekemisenä. Visuaalisten elementtien kanssa työskennellään pitkälti kuvallisen sommittelun opinnoissa. Koulutusta on myös vuorovaikutusta oman ammattikunnan kanssa, eräänlaisen oppipoika–mestari mallin mukaan, jolloin tieto ja käsitteet kehittyvät jatkuvasti toiminnassa. Oppimisprosessiin kuuluu myös opiskelijan oma verbalisointi tietämyksestään, kuten esim. visuaalisista elementeistä.

Tunnistaminen on harjaantumisen kautta siirtynyt implisiittiseksi hiljaiseksi tiedoksi. Siitä tunnistaa alansa asiantuntijan ja ammattilaisen. Se on intuitiivista, selkärangasta nousevaa tietämystä. Tällöin visuaalisen muotokielen elementtejä ei enää tietoisella tasolla tarvitse määritellä, jotta ammattilainen pystyisi työskentelemään niiden kanssa.

Arkkitehti Reima Pietilä on luonut sanallisia ilmaisuja, joilla arkkitehtuurin erityisestä ominaislaadusta voidaan puhua, ja hän puhuu ”muodon viitekielestä”, joka on kielellisen ja ei-kielellisen keskiväliltä (Pietilä 1985, 6-7). Hänen kuvauksessaan yhdistyvät mielestäni sekä ilmitekstin että piilotekstin ominaisuudet.
”Rakennus ei ole kuitenkaan puhuvaa arkkitehtuuria, ellei sen muodossa ole sisäistettynä puheisuuden ainesta. Ellei sillä ole, klassisen estetiikan sanontaa jos käytän, omaa ”muotokieltä”. (Pietilä 1985, 6-7.)

Suunnitteluprosessin alkuvaiheessa hahmotellaan aiheita pelkistetysti ja pyrkien periaatteellisiin kokonaisratkaisuihin kuvallis-abstraktisti. Ahola vertaakin tällaista analysointia ”kubismin kuvakieleksi”, jossa vain kohteen oleelliset piirteet esitetään, kun sen sijaan epäolennaiset yksityiskohdat häipyvät näkökentästä (Ahola 1980, 159). Työskentely tapahtuu suoraan näiden visuaalisten elementtien avulla.

Bauhausissa kehiteltyä muototeoriaa rakennettiin uusplatonilaisesti länsimaisen metafysiikan ihanteiden mukaan näkymättömän ideamaailman geometrisille perusmuodoille (neliö, kolmio, ympyrä) ja esineiden käsitteellisille ideoille. (Ks. Kandinsky 1981, Itten 1997, Droste 1991, 64–65, Grote 1983: 18–21.) Bauhausissa opetettiin muotoilua myös näkyvän, aistittavan maailman elementtien, kuten värin, viivan ja liikkeen kautta. Bauhausissa opettaneiden kuvataiteilijoiden, kuten Paul Kleen, kehittämissä kuvateorioissa lähdetään näkyvän ja näkymättömän maailman kahtiajaosta, vaikkakin juuri Klee on yksi esimerkki abstraktista taiteilijasta, joka käytti sisäisen maailmansa esittämiseen myös näkyvän maailman kuvasymboleita. (Ks. Albers 1979, Klee 1981, Klee 1995, Klee 1968, Haftmann 1961 ja Grohmann 1985). Näistä elementeistä on tullut eräällä tavalla muotoilun kielioppia, joiden avulla rakennetaan esineiden muotoja – ainakin muotoiluyhteisön ymmärtämällä tavalla.

Teollisen muotoilun piirissä Ilkka Kettunen määrittelee tuotteen muotokielen esimerkiksi geometrisiksi ja teräväkulmaisiksi muodoiksi tai vaikkapa täysin vastakkaisesti plastiseksi ja pyöreäkulmaiseksi tyyliksi. Muotoiluprosessissa muotokielen määrittely toimii visuaalisena ohjeistona, jolla voidaan ohjata muotoilullisia ratkaisuja sommittelussa esimerkiksi rytmin, värin, tekstuurin ja valittujen perusmuotojen osalta. Visuaalisella muotokielellä voidaan viestiä, Kettusen mukaan, tuotteen luonnetta, kuten esimerkiksi luotettavuutta, keveyttä, nuorekkuutta, rauhallisuutta tai dynaamisuutta. (Kettunen 2001, 81.) Tämä osoittaa mielestäni muotokielen yhteisöllisen merkityksenmuodostuksen tarvetta kaikkien prosessiin osallistuvien eri alojen ammattilaisten kesken.

Tällainen muotokielen määrittely kuvaa selvästi yhteisölliseen kommunikaatioon pyrkivää ilmaisua tai symbolisen diskurssin merkityksenmuodostusta. Taide-, arkkitehtuuri- ja muotoiluyhteisöjen määrittelemien formaalisten perusmuotojen tunnistamista esineiden muotokielessä voidaan siis pitää osaltaan symbolisena muotokielenä.

Lähteet
• Ahola, Jussi 1980. Teollinen muotoilu. Espoo: Otakustantamo.
Albers, Josef 1979. Värien vuorovaikutus. Helsinki: Vapaa taidekoulu.
• Droste, Magdalena 1991. Bauhaus 1919–1933. Berlin: Bauhaus-Archiv / Benedict Taschen.
• Grohmann, Will 1985. Paul Klee. New York: Harry N. Abrams.
• Grote, Ludwig 1983. Perusmuodot ja funktionalismi. Teoksessa Bauhaus. Stuttgartin Ulkomaisten kulttuurisuhteiden instituutin julkaisu yhteistyössä Suomen Rakennus¬taiteen museon, Taideteollisuusmuseon ja Helsingin Goethe -instituutin kanssa. Stuttgart: Institut für Auslandsbeziehungen.
• Haftmann, Werner 1961. Klee. Wege bildnerischen Denkens. Hamburg: Fisher & Bücherei.
• Itten, Johannes 1997. Design and Form. The Basic Course at the Bauhaus.
• Kandinsky, Wassily 1981. Taiteen henkisestä sisällöstä. [Alkup. 1912.] [Suom. Marjut Kumela.]. Suomen Taiteilija -seura. Jyväskylä: Gummerus.
• Kettunen, Ilkka 2001. Muodon palapeli. Helsinki: WSOY.
• Klee, Paul 1981. Pedagogical Sketchbook. London: Faber Paperbacks.
• Klee, Paul 1995. Kust – Lehre. Leipzig: Reclam Verlag.
• Klee, Felix (Toim.) 1968. The Diaries of Paul Klee 1898–1918. California: University of California Press.
• Pietilä 1985. Modernin arkkitehtuurin valimaastossa. Helsinki: Suomen rakennustaiteen museo.