muotokieli

Muotokielet – Poeettinen ja symbolinen muotokieli

Poeettinen ja symbolinen muotokieli

Vuokko Takala-Schreib – Copyrights 

Muotoilijan ja kuvataiteilijan täytyy antaa visuaalisen luovan työnsä kohteelle jonkinlainen fyysinen tai virtuaalinen havaittava olomuoto. Ilman sitä luovan työn tulos ei kommunikoidu muille ihmisille, katsojille.

Käyttöesineissä ja muotoilun tuotteissa on vakiintunut käsite muotokieli, jolla kuvataan esineen havaittavaa kokonaisuutta. Tämä muotokielen kokonaisuus pitää sisällään käyttötarkoituksen lisäksi muun muassa

  • valmistustekniikat,
  • värit ja materiaalit,
  • trendin ja tyylillisen ilmeen,
  • yrityskuvan sekä
  • muotoilijalle tunnistettavan ilmaisutavan, niin sanotun muotoilijan “käden jäljen”.

Kuvataiteessa voidaan myös puhua muotokielestä, jolla tarkoitetaan muun muassa kuvataiteen

  • genreä, kuten kuvanveistoa tai grafiikkaa,
  • tyyliä, kuten ekspressionismia tai minimalismia,
  • koulukuntaa, kuten Helsinki School tai bauhausilaisuus.

Sen lisäksi että esineissä ja taiteoksissa voidaan tunnistaa selkeästi määriteltäviä ominaisuuksia niiden muotokielessä, niiden olomuoto saa aikaan katsojassa sellaisia kokemuksellisia vaikutuksia, että niitä on vaikea määritellä vakiintuneilla yhteisöllisillä käsitteillä tai tavoilla. Sen vuoksi olen laatinut muotokielestä kaksi erilaista luokitusta, joka perustuu Julia Kristevan poeettisen kielen käsitteeseen.

Symbolinen muotokieli esineissä on yhteisössä vakiintuneiden tapojen kautta tunnistettavaa. Poeettinen muotokieli sen sijaan on vielä luovassa prosessissa olevaa muotoa, joka voidaan tulkita monella eri tavalla.

Symbolisessa muotokielessä – kuvataiteen, arkkitehtuurin ja muotoilun piirissä –  on kielen tapaisia elementtejä, johon ammattilaiset kasvavat koulutuksen kautta. Esineellis-visuaalisen muotokielen tuntemus ja käyttö on kaikilla kuvallisilla aloilla perusosaamista. Perehtyminen visuaalisiin elementteihin näiden alojen koulutuksessa tapahtuu aluksi tietoisesti, kuvallisten ja tilallisten elementtien tunnistamisena, toistamisena ja variaatioina erilaisten harjoitustöiden avulla. Muotoilu- ja arkkitehtuurikoulutuksessa visuaalisten elementtien kanssa työskennellään pitkälti kuvallisen sommittelun opintojen yhteydessä. Opiskelija joutuu tietoisesti määrittelemään ja analysoimaan visuaalisia elementtejä, kuten mittasuhteita, värikontrasteja, muotoelementtejä ja volyymiä. Koulutusta tapahtuu myös vuorovaikutuksessa ammattikunnan edustajien kanssa, eräänlaisen oppipoika–mestari mallin mukaan. Tällöin tietämys alan ymmärrystavoista kehittyy jatkuvasti ammattitoiminnassa. Ammattikuntansa symbolista muotokieltä hallitsevaa muotoilijaa voidaan kutsua Kristevan termillä “puhuvaksi subjektiksi”. Puhuvalla subjektilla on tunnistettava paikkansa myös oman ammattikuntansa keskuudessa.

Aistiperäinen näkeminen

Visuaalinen ja aistiperäinen muotokielen tunnistaminen on kuitenkin erilaista kuin sanallinen ja analyyttinen tai järkeilyyn perustuva tunnistaminen. Piirtäminen ei ole vaikeaa, sen sijaan näkeminen on, kirjoittaa amerikkalainen kuvataideopettaja Betty Edwards. Hänen mukaansa lapsen piirtämisen oppiminen pysähtyy usein kouluiässä, koska totutut ja aikaisemmin nähdyt asiat, kuten ihmiset, esineet ja luonto, ovat muodostuneet jo symboleiksi lapsen mielikuvissa. Tällöin piirtäminen pysähtyy vain symbolien tekemiseen eikä asioiden ja kohteiden uutena näkemiseen. Edwads suositteleekin piirtäjälle “oikean aivopuoliskon” käyttöä, jolloin katsomisen kohteita hahmotetaan suhteessa toisiinsa, eikä pyritä nimeämään niitä millään sanoilla tai symboleilla. Tällainen näkeminen tulee erityisen tarpeelliseksi väreillä työskenneltäessä. Edwardsin mukaan oikean aivopuoliskon mielentila tunnistaa värien suhdekokonaisuuden oikeanlaiseksi silloin kun se tuottaa tyydytystä: ”Kyllä. Se on siinä. Tuo on oikein” (Edwards 2004.)

Poeettiseksi muotokieleksi voidaan taas lukea esineiden ja taideteosten sellaiset ulottuvuudet, joissa ihmisen tunneperäiset ja aistimukselliset kokemukset ja niiden jäljet, kuten muistot ja mielikuvat, heräävät henkiin. Tällaisilla teosten ulottuvuuksilla ei ole yhteisöllistä merkitystä vaan jokainen yksilö ymmärtää niitä oman persoonansa kautta.

Taiteen tai muotoilun kentässä jää usein tunnistamatta sellaiset teokset ja konseptiesineet, jotka ovat liian outoja ja uusia, että niillä ei ole viittauskohteita eikä vastaavia esineitä, joiden kautta ne voidaan tulkita yhteisössä. Avantgandistinen taide on usein ollut tällaista, joskin siihen liittyy myös kapinointi ja vasta-argumentointi jotain vakiintunutta taidesuuntausta kohtaan. Kristevankäsitteistössä muotoilija tai taiteilija, joka hakee selkeää ilmaisua teokselleen on prosessinalainen subjekti. Tällaista vaihetta nimitän luovaksi tilaksi ja tekijää luovaksi ihmiseksi. Taitelijan ja muotoilijan lisäksi myös katsojasta tulee luova ihminen, hänen tulkitessaan teosten poeettista muotokieltä oman itsensä ja aistimuksellisten viettiensä kautta.