teettinen momentti

Visuaalinen lukutaito

Vuokko Takala-Schreib – Copyrights 

Kuvan ja esineen lukeminen on seikkailu itseesi ja omaan kulttuurisi. Se on visuaalista lukutaitoa. Katsele kuvia vaikkapa sisustuslehdestä ja kysy itseltäsi mitä yhteyksiä näet kunkin kuvan sisällä olevissa esineissä, muodoissa ja elämäntavoissa. Näitä yhteyksiä nimitetään tässä myös viittaussuhteiksi. Jokaisen kuvan alla on otsikko, joka avaa kysymyksille uuden näkökulman. Kysymyksiin ei ole olemassa yhtä oikeata vastausta, vaan jokainen meistä näkee hiukan erilaisia yhteyksiä eli viittauksia samojen esineiden välillä kuvissa. Kuvat ja esineet ovat monitulkintaisia mutta myös kulttuurisidoinnaisia.

Visuaalisessa lukutaidossa ei ole samanlaisia sovittuja aakkosia kuin sanoilla puhutussa kielessä on kirjaimet. Kirjainten sijasta voit koota itsellesi omat kuvalliset aakkoset, jotka pohjautuvat omiin kokemuksiisi, kulttuuriisi, koulutukseesi ja näissä vakiintuneisiin tapoihin. Näitä tapoja voidaan kutsua myös esineellisen kulttuurin diskurssiksi, joka opitaan muotoilualan ammattikäytäntöjen ja kunkin aikakauden elämän kautta.

ESINEIDEN PUHE JA NIIDEN TULKINTA

Voiko esineen merkityksiä ymmärtää ilman sanallista puhetta? Puheella tarkoitetaan tässä kielellisesti ilmaistuja merkityksiä. Muotoilijat itse sanovat mielellään suunnittelemistaan esineistä, että “esine puhuu puolestaan”, ei sitä tarvitse selitellä erikseen. Muotoilija voi olettaa myös yhtä usein, että kaikki muut ihmiset näkevät ja ymmärtävät esineestä juuri ne “pointit” – tärkeät tekijät – jotka hän on itse ajatellut siihen. Mutta onko asia näin?

Estetiikan professori Wolfgang Welsch (1997, 129-131) esittää myös tämän muotoilijoille tutun ajatuksen, että taideteokset puhuvat puolestaan. Hän jopa kärjistää asian niin, että ihmisen tulkintoja teoksista ei tarvita, koska teokset keskustelevat keskenään. Teokset viittavat toisiinsa ja niiden merkitykset ovat rakentuneet taiteen sisäisiin ja ulkoisiin käytäntöihin.

Welschin mukaan taideteos ei kuitenkaan puhu pelkästään itsensä puolesta, vaan “teos ilmaisee itseään vain yhteydessä johonkin muuhun”. Taideteosten puhe on “eleitä”, jotka viittaavat toisiin eleisiin sekä taiteen sisällä että ulkona. Taideteoksen osien tulkinta on tulkintaa jo aikaisemmin nähdyistä osista, jossain muussa teoksessa tai kulttuurin kohteessa, jotka on jo aikaisemmin ymmärretty tietyllä tavalla. Ilman näitä semanttisia yhteyksiä ihmisten mielissä teokset eivät voisi “puhua” mitään. Teokset viittaavat toisiinsa ja muistuttavat toisistaan. Ne tavallaan kopiovat toinen toistaan, joka on edellytys sille, että niitä ylipäätään voidaan ymmärtää jollain tasolla yhteisöllisesti.

Esineet ja kuvat eivät siis suinkaan ole mykkiä sellaisenaan, vaan niiden merkitys ymmärretään inhmillisen kulttuurin ja ihmisen tekemän tulkinnan kautta. Humanistisissa tieteissä englannin kielinen “read”-termi käännetään suomeksi usein “tulkinta”-termiksi. Esineet, kuvat ja taideteokset syntyvät siis tulkinnassa, jonka katsoja tekee oman ymmärryksensä kautta. Sen vuoksi on olennaista, että muotoilun ammattilainen ymmärtää erilaisten ihmisten kulttuurisia tapoja tehdä tulkintoja ympäristöstään.

Tulkinta eli esineen tai kuvan ymmärtäminen on merkityksen antamista. Merkityksen antajana on aina ihminen. Merkitykset eivät ole sellaisenaan olemassa, vaan merkitysten sisällöt riippuvat tulkitsija-ihmisten maailmankuvasta, kulttuurista ja tavoista ymmärtää ympäristöään. Tulkitsija-ihmisten ymmärrystavat ovat heidän oman yhteisönsä tuottamia ja ne edellyttävät yhteisöä, jossa merkitykset ymmärretään. Esimerkkinä esineiden merkitysten tulkinnasta löytyy helposti sisustamisen piiristä. Kodin sisustamisen tavat ja esineille annetut merkitykset ovat yhteisöllisiä tapoja:

  • jossakin kuluttajaryhmässä on tapana valaista olohuone kattokruunulla, koska sitä pidetään arvokkaana esineenä paraatipaikalle,

kun taas

  • jossakin toisessa kuluttajaryhmässä suositaan useita eri kohdevalopisteitä, koska olohuoneessa halutaan korostaa esimerkiksi tauluja tai luetaan kirjoja nojatuolissa.
Mikäli muotoilun ammattilaisen tavoitteena on suunnitella sellaisia tuotteita, että kuluttajat ymmärtävät niiden merkityksen tietyllä tavalla, muotoilijan tulisi tehdä eräänlainen etnograafinen sukellus näiden kuluttajien kulttuuriin ja yhteisöllisiin käytäntöihin.

Kuvien ja esineiden henkilökohtainen ja subjektiivinen ymmärtäminen on myös ihmisen omasta psykologisesta kokemuksesta riippuvainen. Tällöin kuvien merkitykset eivät olekaan “yksiselitteisiä” yhteisön sisällä, vaan jokaisella ihmisellä oma sisäinen kokemusmaailma, mielikuvitus, tiedostamaton alitajunta ja unimainen epä-logiikka vaikuttaa siihen, miten ihminen ymmärtää kuvan. Tällöin ollaan usein tekemisissä taideteosten kanssa.

Taideteoksen “lukeminen” on itseasiassa luovaa prosessia. Katsojan koko persoona on prosessissa mukana ja siihen vaikuttavat aisti- ja viettiperäinen moniaineksisuus. Tämä moniaineksisuus koostuu jo lapsuudesta asti muistiin jääneistä ruumillisista ja tunneperäisistä kokemuksista sekä niiden uudelleen työstämisestä eri elämän vaiheissa. Moniaineksisuudessa ikäänkuin sijaitsee ihmisen elämän ajalta se matkamuistojen kirjo, jolle ei ole sanallista ilmaisumuotoa. Tällaiset “matkamuistot” ovat lähteneet muodostumaan jo ennen sanojen ja yhteisöllisen kielen oppimista lapsuudessa.

PUHE JA MERKITYS

Taideteosten merkitysten ymmärtämistä voidaan verrata esineiden merkitysten ymmärtämiseen – vaikka estetiikan professori Welsch voisi olla asiasta eri mieltäkin. Taideteokset ovat aistein koettavia kulttuurisia kohteita, ihan samoin kuin käyttöesineet. Käyttöesineissä on lisäksi funktionaalinen, käyttötarkoitukseen liittyvä merkitys. Mutta esineen pelkkä käyttötarkoitus ei nykypäivänä enää pelkästään voi selittää esineen merkityksiä. Esineet sisältävät myös symbolisia arvoja kuluttajalle ja käyttäjälle. Pääosin symbolisten arvojen pohjalta kuluttaja tekee nykymaailmassa ostopäätöksensä.

Teokset ja esineet tarvitsevat aina myös kontekstin tullakseen ymmärretyksi. Konteksti on teoksen ja esineen esittämisyhteys ja ympäristö, jossa se ymmärretään. Ymmärtäminen on tällöin itsestään selvien tapojen kautta syntynyt hiljainen tieto kulttuurin sisällä. Kontekstia ei välttämättä huomata tietoisella tasolla vaan se on sisäistä tietämystä. Eri konteksti voi antaa samalle teokselle ja esineelle aivan eri merkityksiä.

KOMMUNIKAATIOTA ESINEILLÄ

Muotoilijan ammattitaitoa on kommunikaatio esineiden avulla. Esineiden puhe on tulosta niistä ammattillisista symbolijärjestelmistä ja kulttuurisista konteksteista, joissa ne esitetään. Yhteisöllisesti ymmärrettävä symbolijärjestelmä – kuten sanallinen puhe tai esineellinen ja kuvallinen diskurssi muotoilussa – on edellytyksenä sille, että ihmisten välinen kommunikaatio on mahdollista.

Eniten tutkittu ihmisten välinen kommunikaation väline on sanallinen kieli, jolla on oma systemaattinen kielioppinsa. Kielen oppiminen edellyttää kulttuurin sisäistämistä, jossa sitä käytetään. Sanallisen kielen sisäistäminen alkaa ihmisen syntymästä lähtien. Kuvallinen “kieli” ei ole varsinaisesti kieltä vaan se edeltää sanojen eli symbolien oppimista. Kuvallinen “kielioppi” on aistien kautta välittyvien signaalien tunnistamista ja tunneperäistä ymmärrystä. Visuaalisen “kielen” sisäistäminen muotoilussa opitaan esimerkiksi oman ajan kuvallisia ja esineellisiä trendejä seuraamalla – olemalla ns. ajan hermolla. Mutta visuaalisen “kielen aakkoset” tulisi opetella myös muotoilukoulutuksessa ja -ammattikäytännöissä.

Esimerkiksi mainoskuvien kokoamisessa on keskeistä osata kommunikoida kuvilla oikein juuri valitulle kohderyhmälle ja kuluttajakulttuurille tai -heimolle. AD:n on tiedettävä millaisilla kuvallisilla vihjeillä ja viittauksilla hän saa tavoitellun tuloksen mainoskuvaan juuri sille kohderyhmälle, jolle mainos on tarkoitus kohdistaa. Jotta juuri nämä ihmiset osaavat lukea kuvan visuaalisia viitteitä samalla tavoin kuin mainostaja on tarkoittanutkin. Vasta silloin mainos voi kohdata juuri sille tarkoitetun ihmisryhmän.

TEKSTI, KONTEKSTI JA INTERTEKSTI

Kun katsomme esinettä – esimerkiksi pöytää, jolla on punainen pöytäliina ja kaksi puista tuolia – teemme salamannopeita tulkintoja esineen merkityksistä. Päättelemme että tässä on kysymyksessä ruokapöytä, koska sillä on pöytäliina. Se on kahden hengen ruokapöytä, koska sen ympärillä on vain kaksi tuolia. Näin voimme symbolijärjestelmän tasolla tulkita, että tämä esine tai sen kuva on teksti, koska voimme lukea sille merkityksen. Teksti voi olla yhtä hyvin kirjoitettu kirja kuin valokuva tai esine, kuten tässä ruokapöytä.

Konteksti on se yhteys tai kulttuurinen ympäristö, jossa teksti – tässä tapauksessa ruokapöytä – luetaan, ymmärretään ja tulkitaan. Kontekstin vaihtoehtoja voivat olla tässä esimerkiksi ruokailu kotona tai ravintolassa. Tulkitsen pöydän kontekstiksi ravintolan. Tämän voin lukea pöydän jaloista: olen usein tottunut näkemään tämäntyyppisen metallisen jalan ravintolapöydissä.

Ruokapöytä voi olla visuaaliselta ilmiasultaan aivan erilainen myös silloin kun se sijatsee Euroopan mantereella tai Afrikan mantereella. Millaisten visuaalisten vihjeiden avulla voimme tulkita, että ruokapöytä sijaitsee Euroopassa? Ympäristössä ymmärrämme tekstin merkitystä myös paremmin kuin pelkästään yksittäisenä esineenä.

Interteksti taas on se vittaussuhteiden verkosto, jonka kautta katsoja tekee oman tulkintansa tekstistä suhteessa muihin teksteihin. Interteksti liittää tekstin, siis ruokapöydän, muihin kulttuurin teksteihin. Interteksti ei kuitenkaan ole olemassa itsessään, vaan se edellyttää aina ihmistä, joka tekee tulkintoja. Tulkinnat eli lukemisen ihminen tekee oman kokemusmaailmansa, kulttuurinsa ja tietämyksensä pohjalta.

Intertekstuaalisia tulkintoja pöydästä voidaan tehdä tässä esimerkiksi suhteessa vaatteisiin, uskontoon, ruokalajiin, kuvataiteeseen, musiikkiesitykseen, kaupunkiin ja niin edelleen. Pöydällä oleva punainen liina voisi viitata yhtä hyvin venäläiseen kuin ranskalaiseenkin kaupunkiin. Ranskalaisessa kaupungissa pöytäliinassa voisi olla oman kokemukseni mukaan punainen ruudutus, kun taas venäläisessä kaupungissa liina voisi olla yksivärinen kirkas punainen. Jotta voisin tulkita pelkän ruokapöydän kuvan perusteella pöydälle lisää intertekstuaalisia merkityksiä, saisin lisää vihjeitä pöydässä istuvien ihmisten vaatetuksesta. Samoin monipuolisemman tulkinnan voisin tehdä pöydästä, jos näkisin sen sijainnin ravintolan sisustuksessa: millaisia tauluja on seinillä, mitä ruokalajeja pöydällä sijaitsee.

VISUAALISEN LUKUTAIDON TEORIAA

Muotoilun tuotteista voidaan puhua teoksina ja teksteinä. Tekstit ovat yhteisöllisten diskurssien kohteita. Kristevan (Kristeva 1984, 86–87) mukaan tekstit ovat symbolisen alueen sosiaalisia tapahtumia, joita valvotaan, ohjataan, järjestellään ja niille tuotetaan merkityksiä. Tekstejä voivat mielestäni olla yhtälailla taiteellisia tuotoksia kuin käyttöesineitä, eli ne ovat luovan prosessin tuloksena syntyneitä kohteita. Luovassa prosessissa on aina mukana myös biologisia, viettiperäisiä yllykkeitä ja aistimuksia, joita ei ymmärretä yksiselitteisesti vaan ne joutuvat sosiaalisen ohjaamisen piiriin, jonka kautta niiden merkitys vasta voidaan ymmärtää. Luovassa prosessissa jää aina aistimuksellisia jälkiä, jotka eivät välttämättä saavu koskaan yhteisöllisten merkitysten piiriin. Sosiaalisten tapahtumien kautta niistä vasta tulee käytäntöjä, mikäli ne saapuvat kielellisten koodien ja sosiaalisen kommunikaation piiriin (emt.). Siinä vaiheessa niistä tulee yhteisössä ymmärrettäviä tuotteita, koska tekstin vastaanottaja on yhteisön alueella.

Muotoilun tuotteita, teoksia voidaan ymmärtää myös intertekstuaalisten merkitysten tulkintojen (en: connotations) kautta, koska ne avaavat suhteita muiden teosten ja kulttuuristen tekstien, tuotosten, tuotteiden, kuten aistimellisten, tunneperäisten ja älyllisten tekstien, suuntaan. Kristeva (http://www.msu.edu/user/chrenkal/980/INTEXINT.HTM. lainattu 25.2.2005) ottaa esimerkin musiikista tekstimuotona, jossa mennään fyysisen kokemuksen ja ei-merkityksen puolelle. Tekstissä voidaan liikkua tekstienvälisesti (tai intertekstuaalisesti) myös esineiden välillä silloin kun toimiva, tekevä, puhuva subjekti tunnistaa esineiden muotokielen piirteet diskursiivisessa yhteisössä, kuten muotoiluyhteisössä. Tekstissä voidaan Kristevan mukaan liikkua siirtymällä merkitysjärjestelmästä ja materiaalista toiseen, kuten esimerkiksi kuvasta kirjoitukseen ja esineestä puheeseen. Muotoiluteoksia voidaan siis tulkita viittauksina toisiin teoksiin, tuotteisiin yhtä hyvin kuin toisen alan teoksiin, kuten kuvataiteeseen, arkkitehtuuriin, kirjallisuuteen yms.

Tekstien ja tekstienvälisyyden yhteydessä Kristevalla (Kristeva 1984, 86–87) on myös ilmitekstin ja piilotekstin käsitteet. Kristevan mukaan ilmitekstin (tai fenoteksti) rakenne kommunikoituu ilmaisevan ja vastaanottavan subjektin välillä. Sen sijaan piiloteksti (tai genoteksti), joka ei ole kielellistä vaan prosessi, ei johda informaatioon subjektien välillä. Riikka Stewen (Stewen 1991, 132, 130–135) viittaa myös Kristevaan kuvatessaan ilmitekstin ja piilotekstin rakennetta. Ilmiteksti on tekstin pintaa ja tasoa, ikään kuin päämerkitystä, kun taas piiloteksti on hänen mukaansa vasta prosessi, joka luo merkityksiä näkyen ”ilmitekstin pinnan murtumina”. Kaikissa subjektin tuottamissa ”merkitsevissä systeemeissä”, kuten maalauksissa tai esineissä, piiloteksti siirtää viettienergiaa tunkeutumalla ilmiteksteihin (Kristeva 1984, 86–87).

Esineen voidaan siis olettaa kommunikoituvan ilmitekstin rakenteena esimerkiksi muotoilun diskurssissa toisille muotoilijoille, silloin kun sen symbolisella tasolla oleva yhteisöllisesti hyväksytty muotokieli tunnistetaan ja hyväksytään muotoiluksi, siitä tulee symbolisen alueen muotokieltä. Ilmitekstin vastaanottaja on visuaalisen diskurssin merkitysjärjestelmässä ja mielestäni oman tulkintansa hetkellä teettisessä momentissa*. Esineen luonnosteluprosessin voidaan taas ajatella olevan piilotekstimäistä prosessia, jossa poeettinen subjekti on vielä tekemisen prosessissa ja jäsentymättömässä tilassa. Poeettisen kielen tasolla olevasta luonnoksessa on vielä viettiperäisen ja aistimuksellisen hapuilun poeettisen muotokielen piirteitä, eikä sitä vielä tunnisteta ja hyväksytä muotoiludiskurssin kohteeksi.

* Teettinen momentti: tekstienväliseen transpositioon, siirtymään ja tiivistymään, kuuluu teettinen operaatio, teettinen momentti tai teesin lausuminen, joka asettaa Kristevan mukaan samanaikaisesti sekä olemisen että egon, toisin sanoen puhuvan subjektin. Kristeva 1993, 53, 91–92. Teesin lausuminen, joka tapahtuu subjektin lausumisen/tekemisen hetkellä, tuottaa Kristevan mukaan merkityksenmuodostuksen aseman. Kaikki lausuminen edellyttää hänen mukaansa tunnistamista, ”eli subjektin eriytymistä kuvastaan … sekä samanaikaisesti kohteistaan …” Kristeva 1984, 59–60, 208 ja Kristeva 1998, 45. Tätä voitaisiin verrata Lacanin ”näkemisen hetkeen” (ra: l’instant de voir), joka liittyy kaiken uuden ymmärtämiseen ja merkitsemiseen. Lacan 1973, 104–105; Lacan 1998, 114.

Lähteet:
• Kristeva, Julia 1998, Musta aurinko. Masennus ja melankolia. [Suom. Mika Siimes ja Pia Sivenius.] [ei painopaikkaa]: Nemo.
• Kristeva, Julia 1993, Puhuva subjekti. Tekstejä 1967-1993. [Suom. Pia Sivenius &Tiina Arppe & Kirsi Saarikangas & Helena Sinervo & Riikka Stewen.] Tampere: Tammer-Paino. Gaudeamus.
• Kristeva, Julia 1984, Revolution in Poetic Language. [Käänt. Margaret Waller]. New York: Columbia University Press.
• Lacan, Jacques 1998, The Four Fundamental Concepts of psychoanalysis. The Seminar of Jacques Lacan Book XI. New York: W.W. Norton & Company.
• Lacan, Jacques 1973, Le Séminaire Livre XI, Les quatre concepts fondamentaux de la psychanalyse. paris: Seuil.
http://www.msu.edu/user/chrenkal/980/INTEXINT.HTM. lainattu 25.2.2005
• Stewen, Riikka 1991, Julia Kristeva & teksti. Teoksessa: Intertekstuaalisuus, suuntia ja sovelluksia. Toim. Auli viikari. Helsinki: SKS.

Vuokko Takala-Schreib – Copyrights