visuaalinen ajattelu

Muotoilijan luovuus

Muotoilijan luovuus

Vuokko Takala-Schreib – Copyrights 

Jokainen meistä osaa katsoa ennen kuin oppii puhumaan. Katseen avulla tunnistamme oman paikkamme ympäristössämme ja se on osa sosiaalista vuorovaikusta. Me katsomme toisia ihmisiä ja esineitä ympärillämme mutta myös toiset ja “esineet” katsovat meitä. Toisten katseet sijoittavat myös meidät sosiaaliseen yhteisöön.

Kuluttamisen kulttuurissa elää samanaikaisesti useita, keskenään rinnakkaisia ja kilpailevia visuaalisia järjestyksiä. Oman kulttuurinsa sisällä “oikealla tavalla” näkeminen on valtaa yhteisön sisällä. Kuluttaja tuntee oman yhteisönsä visuaalisen kuvaston itsestäänselvyyksinä. Ihmiset katsovat yhteisössään toisiltaan mikä on juuri tällä hetkellä kaunista  ja sopivaa tiettyyn tilanteeseen. Tällainen yhteisön sisäisen kuvaston tunteminen antaa katsojalle / kuluttajalle valtaa omiensa parissa. Katsominen on tällöin myös sosiaalinen tapahtuma.

Muotoilijan ammattitaitoa on sen näkeminen “millaiseen kuvastoon ihmiset tuntevat halua sitoutua” (J. Seppänen 2010). Muotoilijan ammattitaitoa voi kehittää muun muassa tutustumalla erilaisten kuluttajaryhmien kodin esinemaailmaan, sisustamiseen tai pukeutumiseen. Perhealbumien tai valokuvasarjojen katsominen antaa myös muotoilijalle paljon tietoa kuluttajien visuaalisesta maailmasta, mieltymyksistä ja “säännöstöstä” siitä mikä on katsomisen arvoista. Tällöin voidaan tunnistaa eri kuluttajaryhmien sisäisten katseiden vuorovaikutusta ja säännönmukaisuuksia. Voidaan tulkita sitä, millaiset katseet ja katsominen määrittävät erilaisten kuluttajakulttuurien näkemisen tapoja.

MUOTOILIJAN VISUAALINEN OSAAMINEN

Muotoilijan perusammattitaitoon kuuluu visuaalisten ulottuvuuksien ymmärtäminen suunnittelemissaan tuotteissa. Visuaalinen muodonanto tapahtuu muotoilijalla ensisijaisesti ns. hiljaisena tietona, visuaalis-esineellisen kulttuurin asiantuntijan lukutaidon kautta. Tähän prosessiin liittyy myös tuotteiden kulttuuristen merkitysten ymmärtämisen taito, joka tapahtuu pitkälti kuvallisesti, mutta siihen yhdistyvät myös sanalliset jäsennykset, eli ymmärtäminen tapahtuu visuaalisen kulttuuridiskurssin vallassa.

Visuaalisen muodonantoprosessin tuntemiseen kuuluu muun muassa tuotteiden muotokielen lukutaito, joka on riippuvainen sekä siitä kulttuurista, jossa se suunnitellaan, mutta myös siitä kulttuurista, johon tuote kohdistetaan. Visuaalisen lukutaidon perusteita voidaan rakentaa diskursiivisena ja yhteisöissä vakiintuneiden merkitysten lukutaidon kautta, mutta myös poeettisen tai kuvallis-esineellisen muotokielen yksilöllisen näkemisen eli metaforisen lukutaidon huomioimisena. Tuotteiden kehittäminen koostuu monimutkaisesta prosessista, jossa muotoilija toimii yhtenä, oman alansa asiantuntija, muiden alojen asiantuntijoiden rinnalla. Tuotteen monimutkaisuudesta riippuu myös se miten laaja asiantuntijoiden verkosto tai tiimi tähän prosessiin osallistuu.

Visuaalisuus on yksi ominaisuus muiden ominaisuuksien rinnalla tuotteen kokonaisuuden suunnittelussa. Visuaalisuus on myös muotoilijan suunnittelutyöstä vain yksi, mutta tärkeä ulottuvuus. Esineen suunnittelijan täytyy huomioida se, että se käyttötuotteena mahdollistaa ihmiselle monipuolisen kokemusmaailman.

MUOTOILIJAN KUVALLIS-TILALLINEN LUOVA-AJATTELU

Muotoilun ideoinnissa ja prosessoinnissa kiinnitetään usein huomiota muotoilijan ajatteluun ja kognitiivisiin prosesseihin. Tähän sisältyy piilevänä oletus, että yksilön ajattelusta löytyisi se viisasten kivi, joka ratkaisee muotoilun mysteerit. Tähän oletukseen perustuvaa käsitystä nimitetään “muotoilija lasilaatikkona” käsitykseksi. Se olettaa, että ajattelu on rationaalista ja että muotoiluprosessi on kokonaan mahdollista tehdä nähtäväksi kuin koneen osat. Tästä on esimerkkinä Brian Lawsonin, Peter Lloydin ja Peter Scottin tutkimus (Lloyd & Lawson & Scott 1995, 237–259), jossa he nostivat muotoilijan oivalluksen muotoiluprosessin ratkaisevimmaksi hetkeksi. He uskoivat, että mikäli oivalluksen hetkeen päästäisiin käsiksi esittämällä se, muotoilu muuttuisi paljon helpommaksi. He seurasi­vat muotoi­lu­proses­sin aikana tapahtuvaa verbalisointia, pyrkien siten saavutta­maan ja esittämään muotoilijan ajattelua. He havaitsi­vat kuitenkin, että verbalisoin­nilla ei päästä käsiksi ainakaan oivallukseen. Heidän käsityksensä mukaan oivalluksen hetki pitää sisällään hyvin syvällä tapahtuvia abstrakteja prosesseja ja se on tekemisissä pitkäaikaisen muistin kanssa, joten muotoilijan on mahdotonta kommentoida näitä ajatuksia.

Rudolf Arnheim (1993, 19), puhuessaan taas luovasta prosessista, esittää sen sijaan, että muotoilijan/arkkitehdin luova prosessi ei ole suoraan tarkkailtavissa. Vaikka kuvalliset luonnokset tekevät muotoilua näkyväksi, ne tarjoavat tarkkailijalle vain pysäytettyjä silmäyksiä luovasta virrasta.

Mikäli luovan toiminnan oletetaan sisältävän useita erilaisia ajattelumuotoja ja -tyyppejä voidaan näin olettaa olevan myös arkkitehtuurissa kuin muotoilussakin. Arkkitehdin toiminta on rinnastettavissa erityisen läheisesti huonekalusuunnitteluun. Huonekalumuotoilu voi, suunnittelulle asetetuista tavoitteesta riippuen, olla yhtälailla uusien omaperäisten kokonaisratkaisujen luomista kuin aikaisemman ratkaisun parantamista ja jatkokehittämistä. Siinä painottuu varmaankin enemmän visuaalinen ajattelutyyppi, vaikka siinä on mukana myös loogisten ratkaisujen tekemistä, joskin ne esiintyvät pikemmin konkreettisina rakenneratkaisuina, eivätkä niinkään käsitteellisinä rakenteina. Alvar Aallon (1978, 25) mielestä arkkitehdin suunnitteluprosessissa “keskenään ristiriidoissa olevista elementeistä” muodostuu “monisäikeinen vyyhti, joka ei ole rationaalista tai mekaanista tietä ratkaista­vissa.

Reima Pietilä (1985, 6-7) taas on kuvannut arkkitehtuurin yhteyttä monipuoliseen hahmottamiseen sekä sanallisesti että kuvallisesti mutta myös tilallisesti seuraavasti:
”Arkkitehtuurin tekeminen on monivälinetapahtuma. Siinä ohjelmoidaan ja ohjataan sanallisesti; kuvannetaan hahmottelemalla pohjia, leikkauksia, julkisivuja; tilallistetaan pienoismallilla; esineistetään rakentamalla. Arkkitehtonista muotoa selitetään sanalla ja kuvalla yhdessä. Jompikumpi yksin ei tee arkkitehtuuria ilmiönä kyllin käsitettäväksi.”

Kuvallis-tilallista ajattelua voidaan pohtia myös näkemisen kautta. Maurice Merleau-Pontyn (1993, 39, 45, 47, 51, 66) mukaan näkemisellä on sijaintipaikkana ruumis. Näkemisestä ei saa käsitystä kuin näkemällä, harjoittamalla näkemistä. Näkemistapahtuma on olemassa olemista, osana ruumista olevaa ajattelua, joka ei ole ”todellista” ajattelua, ja josta voisi esittää ”tosiasiaväitteitä”. Merleau-Ponty kirjoittaa kuvallisuudesta: ”näkeminen on ehdollista ajattelua, joka syntyy ’tilaisuuden tullen’ siitä minkä ruumiimme vastaanottaa, jolloin ruumis ’kiihottaa’ näkemisen ajattelemaan”. Merleau-Pontyn mukaan ”kuvallinen tiede” ei puhu sanoin. Kuvallinen tiede puhuu esimerkiksi maalauksin, jotka ”ovat olemassa näkyvässä maailmassa samalla tavalla kuin luonnolliset oliot”. ”Tämä äänetön tiede, joka siirtää teokseen muotoja maailmasta … tulee silmästä ja kohdistaa viestinsä silmälle”. Lisäksi hän viittaa ilmaisuilla ”maailma ilman käsitteitä” tai ”värien päättämätön mutina” siihen, että visuaalinen työskentely ei ole loogista ja käsittein ilmaistavissa, eikä sen tuloksena ole yhtä lopullista merkitystä. Merleau-Ponty viittaa myös Cézanneen kuvaamalla visuaalista ajattelua maalaamisen hetkinä: ”sinä hetkenä kun hänen katseensa muuttuu eleeksi, sinä hetkenä kun hänen näkönsä muuttuu eleeksi, sinä hetkenä kun hän ”ajattelee maalaamalla”.

Tilallis-esineellis-kuvallista näkemistä ja hahmottamista voidaan verrata myös unennäön kaltaiseen prosessiin. Gaston Bachelard (Roinila 2003, 10–16,19-21 teoksessa Bachelard 2003, 34–37) on ekstentiaalis-fenomenologisessa filosofiassaan liittänyt tilan kokemiseen ja talon metaforiin uneksinnan (ra: la rêverie) ja poeettisen kuvittelun -käsitteet, jotka jo käsitteinä hänen mielestään ovat lähempänä kuvittelua kuin ajattelua. Bachelardin uneksinnan käsite poikkeaa unen (ra: rêve) ja uneliaan haaveilun (ra: rêvasserie) merkityksistä. ”Uneksinta on sieluntila, jossa ihminen on levossa mutta hänen tietoisuutensa on valpas”, eli tietoisuuden mukana olo erottaa uneksinnan unesta. Tällöin uneksinta on ihmiseen omaa kokemusta. Bachelard puhuu myös poeettisesta teosta, joka on äkillinen kuva ja ”olemisen leimahdus kuvittelussa”. Poeettinen kuva ”puhkeaa tämänhetkisyydessään ymmärretyn ihmisen tietoisuuteen sydämen, sielun ja olemisen välittömänä ilmentymänä”. Poeettinen kuva on myös ”olemukseltaan muuntelevaa” ei käsitteiden tapaan perustavaa. Kuvan lähtökohtana on jo ”yksilöllinen tietoisuus”, kuvien subjektiivisuus. Poeettisen kuvan tämänhetkisyys liittyy hänen mukaansa mittapuuna sille paineella, jota ”runoilijan persoonallisuus” on joutunut kärsimään. Bachelardin mukaan kuvassa ”hetkellinen subjektiivisuus” yhdistyy asiaintiloihin, jotka eivät ole vielä täysin rakentuneita, vaan ”lukemattomien kokemusten kenttä”. Kuva ei myöskään edellytä tietämystä, vaan se on ”naiivin tietoisuuden omaisuutta” ja ”nuorta kieltä”, runoilijan uutta kieltä. Kuva on ”ennen ajattelua”.

Uneksintaa tai unenkaltaista mielikuvatyöskentelyä käytetään hyväksi myös erilaisissa luovissa menetelmissä. Freudin (1970, 44–48, 106, 470; 1969, 75) mukaan myös käsitteellinen ajattelu pyrkii muuntumaan uneen vaipumisvaiheessa “havainnollis-plastisiksi kuviksi”. Tällöin epähavainnollisten käsitteiden, abstraktien ajatusten ja mielteiden tilalle tulee lähes aistimusvoimaisia kuvia. Asioiden prosessointi kuvallisina tiivistyminä tapahtuu nopeasti, ja keskenään hyvinkin erilaiset asiat voivat yhdistyä uusiksi kokonaisuuksiksi. Kuvallisena ajatteluna tehtyjen tiivistymien ja yhteenliittämisten avulla tehtyihin ratkaisuihin liittyy aina myös tiedostamatonta työtä. Muun muassa Julia Kristeva (1998, 12–13) kuvaa piirtämisprosessia nopeaksi ajatteluksi.

Lähteet:

  • Alvar Aalto, 1978, Alvar Aalto 1898–1976. Helsinki. Suomen Rakennustaiteen museo.
  • Rudolf Arnheim, 1993, Sketching and the Psychology of Design. Teoksessa Design Issues Vol. XI Nro 2 Fall 1993. Cambridge: MIT Press.
  • Gaston Bachelard, 2003, Tilan poetiikka. Helsinki: Nemo.
  • Sigmund Freud, 1970, Unien tulkinta. Jyväskylä: Gummerus.
  • Sigmund Freud, 1969, Johdatus psykoanalyysiin. Jyväskylä: Gummerus.
  • Julia Kristeva, 1998, Vision capitales. Paris: Réunion des Musées Nationaux.
  • Lloyd, Peter & Lawson, Brian & Scott, Peter, 1995, Can concurrent varbalization reveal design cognition? Design Studies. Vol. 16 / 2 April 1995. Oxford: Elsevier Science Ltd. / Design Reseach Society.
  • Maurice Merleau-Ponty, 1993, Silmä ja mieli. Helsinki: Taide.
  • Reima Pietilä, 1985, Pietilä – Modernin arkkitehtuurin välimaastossa. Helsinki Suomen rakennustaiteen museo.
Mainokset